muinaiskulttuuria saimaalla

Nykytiedon valossa ensimmäiset ihmiset saapuivat Saimaan alueelle idän ja kaakon suunnasta noin 11 000 vuotta sitten. Maisema oli tuolloin hyvin erilainen kuin nykyään: uudisasukkaita olivat vastassa tuuheat koivikot, jotka valtasivat ensimmäisinä sulavan jäätikön vapauttamat alueet. Hieman myöhemmin levisi mänty, jota seurasivat jalot lehtipuut noin 8000 vuotta sitten. Kuusi on Suomen luonnossa suhteellisen uusi tulokas, joka alkoi levitä meille idästä vasta kivikauden lopulla. Suomen varhaisimmista asukkaista ei tiedetä paljon, mutta arkeologisten löytöjen perusteella heillä oli käytössään esimerkiksi Viron Kundan kulttuurin tyyppisiä piikivestä iskettyjä työkaluja. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta muut kuin kivestä tai poltetusta luusta valmistetut varhaisjäänteet ovat Suomen happamassa maaperässä hävinneet jo kauan aikaa sitten. Samasta syystämuinaiset asuinpaikat eivät yleensä erotumaastossa kovinkaan helposti. Asumuspainanteista on kuitenkin voitu päätellä silloisten ihmisten asuneen osittain maahan kaivetuissa hirsimajoissa. Saimaan vesistön kehityshistorian perusteella tiedetään, että muinaiset asuinpaikat valittiin samoin kuin nykysuomalainen valitsisi mökkipaikkansa: asumukset pystytettiin aurinkoisille, rinteen suojassa oleville hiekkarannoille. Parhaita asuinpaikkoja saatettiin käyttää satoja, jopa tuhansia vuosia.

Lue lisää muinaiskulttuurista Saimaalla.

Artikkelikuvassa Rovastinojan rekonstruoidun kivikauden asumus, suunnittelija Risto Järvisalo.

salpausselät

Jääkauden loppuvaiheessa noin 12 800 vuotta sitten alkoi yli tuhat vuotta kestänyt kylmä ilmastovaihe, joka tunnetaan nimellä nuorempi dryas. Viileän ilmaston aikana sulavan mannerjäätikön perääntyminen hidastui ja välillä pysähtyi kokonaan. Avaruudestakin asti erottuvat Ensimmäinen ja Toinen Salpausselkä ovat reunamuodostumia, jotka syntyivät, kun jäätikön reuna-asema pysyi pitkään samalla alueella noin 12 300–12 100 ja 11 800–11 600 vuotta sitten. Sulava jäätikkö kerrosti kuljettamaansa maa-ainesta moreeniksi, soraksi ja hiekaksi. Jäätikön vastasivulla tavataan tyypillisesti kivikkoista moreenia ja loivalla suojasivulla suistoiksi eli deltoiksi kerrostunutta hiekkaa ja soraa. Jäätikön työstä jäi Saimaan alueelle muistoksi kaksi laajaa vallimaista reunamuodostumaa, joita elävöittävät siellä täällä polveilevat harju- ja suppamaastot. Jäätikön edustalla lainehti suuri Baltian jääjärvi, jonka syviin vesiin kerrostui lustosavea.

1. Pohjamoreeni

Virtaava jäätikkö kulutti ja jauhoi peruskalliosta lohkareita ja maa-ainesta, jotka jäätikön sulaessa kerrostuivat yhtenäiseksi, tiiviiksi pohjamoreeniksi, joka peittää kalliota yleensä muutaman metrin paksuisena kerroksena lähes kaikkialla Suomessa.

2. Reunamoreeni

Reunamoreeni on Salpausselkien syntyessä jäätikön reunalle vallimaisesti kasaantunutta, usein hiekkaista ja lohkareista kiviainesta.

3. Hiekka ja sora

Jäätikön sulamisvedet kuljettivat ja lajittelivat maa-ainesta jokien tapaan ja kerrostivat sitä Salpausselkien suoja-sivuilla loiviksi hiekkaisiksi deltoiksi. Harjut ovat jäätikön sisään muodostuneisiin sulamisvesitunneleihin kerrostuneita sora- ja hiekkakerrostumia. Nykyisin delta- ja harjualueet ovat tärkeitä hiekan- ja soranottopaikkoja.

4. Lustosavi (glasiaalisavi)

Jäätikön sulamisvedet kuljettivat hienointa maa-ainesta pitkälle ulapalle, jossa se lopulta kerrostui pohjaan muodostaen raidallista lustosavea. Saven tummien ja vaaleiden raitojen vuorottelu kertoo vuodenaikaisvaihtelusta: talvisin, kun jäätikön sulaminen hidastui, muodostui ohuita tummia kerroksia, ja kesäisin sulamisen kiihtyessä paksumpia vaaleita kerroksia.

5. Postglasiaalisavi

Savia, jotka kerrostuivat jäätikön sulettua, kutsutaan postglasiaalisiksi. Niistä puuttuu lustorakenne ja ne sisältävät glasiaalisavia enemmän eloperäistä ainesta.

6. Turve

Turve on epätäydellisesti hajonneesta kasvimateriaalista koostuva maalaji, jota muodostuu soilla. Turvetta alkoi kerrostua Suomessa paikallisesti jo varsin pian jään alta vapautumisen jälkeen, kun alavat, aiemmin veden peittämät alueet paljastuivat ja alkoivat soistua.

mannerjäätikkö ja imatran valtionhotelli

Viimeisten noin kahden miljoonan vuoden ajan sykliset jäätiköitymiset ovat toistuneet etenkin planeettamme pohjoisella pallonpuoliskolla. Viimeisin, Veiksel-jääkausi alkoi Euroopassa ilmaston viiletessä noin 118 000 vuotta sitten, jolloin mannerjäätikkö alkoi kasvaa Skandinavian alueella. Jäätikkö oli levittäytynyt laajimmilleen Keski-Eurooppaan saakka noin 25 000 vuotta sitten. Jää peitti koko Suomen alueen tuolloin jopa kahden kilometrin paksuisena kerroksena. Viereisessä näyttelytilan pylväässä on esitetty jäätikön maksimipaksuus mittakaavassa 1:500. Jääpilarin juurella, samassa mittakaavassa, on havainnollisena esimerkkinä käytetty Imatrankosken varrella sijaitsevan Valtionhotellin pienoismallia. Vuonna 1903 valmistunut Valtionhotelli, alkuperäiseltä nimeltään Grand Hotel Cascade, on komea historiallinen nähtävyys. Se edustaa ajalleen tyypillistä jugend-tyylisuuntausta, ja sen on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström.

 

jäätikön kulutusmuodot

Veiksel -jääkauden aikainen mannerjäätikkö ulottui laajimmillaan Keski-Eurooppaan saakka noin 20 000 vuotta sitten. Sen kymmenien tuhansien vuosien kulutustyön jäljet näkyvät maisemassamme edelleen. Jäätiköitymiskeskus sijaitsi Perämerellä, josta jää virtasi hitaasti kohti reuna-alueitaan. Jäätikön pohjalla vallitsi suunnaton paine, ja liikkuessaan jää lohkoi ja murensi kiviainesta mukaansa eli erodoi kallioalustaansa. On arvioitu, että viimeisen jääkauden aikana kallioperä kului keskimäärin noin seitsemän metrin verran. Pohjalla kulkeva kivikuorma hioi monin paikoin kallionyppylät silokallioiksi. Jäätikkö koversi kallioperän heikkousvyöhykkeisiin rotkoja ja ruhjelaaksoja. Niistä monet näkyvät nykyisin maisemassa jäätikön kulkusuuntaa mukailevina, pitkänomaisina ja jyrkkärinteisinä järvinä. Samoin monet erityisen kovan kallioperän vyöhykkeet ovat jääneet ympäristöstään kohoaviksi kukkuloiksi.

drumliinit ja flutingit

Mannerjäätikön aktiivisen virtauksen alueilla kerrostui pohjamoreenista jäätikön liikkeen suuntaisia moreeniselänteitä eli drumliineja ja flutingeja. Drumliinit ovat tyypillisesti muutaman metrin korkuisia, hieman pisaran muotoisia ja jopa kilometrien pituisia kohoumia. Niiden jään tulosuunnan puoleisessa päässä on monesti kaariallas, puolikuun muotoinen painanne maassa. Flutingit eli vakoutumat puolestaan ovat matalampia ja viivamaisia pinnanmuotoja. Moreeniselänteet esiintyvät monin paikoin viuhkamaisina kenttinä. Niiden tarkasta syntymekanismista on esitetty erilaisia ehdotuksia, mutta on havaittu, että niiden jäätikön tulosuunnan puoleisessa päässä on usein kallioydin. Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan selänteet ovatkin muodostuneet, kun virtaava jäätikkö kerrosti pohjallaan kulkevaa kivikuormaa kulutusta kestävän esteen taakse.

moreeni

Moreeni on yleisin maalajimme. Se on lajittumaton tai heikosti lajittunut maalaji, eli siinä on vaihtelevissa suhteissa sekaisin kaikkia raekokoja savesta suuriin lohkareisiin. Moreenin kerrostumiseen ei liity virtaavan veden vaikutusta, sillä se on jäätikön mekaanisesti rapauttamaa maa-ainesta, joka on jään sulettua kerrostunut niille sijoilleen. Koska moreenien syntyyn ei liity virtaavan veden kuluttavaa toimintaa, niiden kappaleet eivät tyypillisesti ole kovin pyöristyneitä. Monet maastonmuotomme koostuvat moreenista, esimerkiksi Salpauselkien suuret reunamoreenit sekä jäätikön virtaussuunnan mukaiset pisaramaiset drumliinit. Suurinta osaa maamme kallioperästä peittää jäätikön alla kulkeutunut ja jauhautunut pohjamoreeni.

harjukivet

Mannerjäätikön sulamisvaiheessa sen sisällä virranneisiin jäätikköjokiin kerrostui jäätikön kuljettamia lohkareita. Vuosisatoja jatkuneissa voimakkaissa virtauksissa kivet paikoin pyöristyivät pallomaisiksi harjukiviksi. Sympaattisia kivipalloja voi etsiskellä harjualueilta, mutta niitä saattaa löytyä muualtakin jään kuljettamina.

harjusora

Sora, kuten hiekkakin on pitkälle lajittunut maalaji. Harjusoraa eli someroa kerrostui jäätikön tunneliuomissa sulamisvesien voimakkaissa virtauksissa. Tyypillistä on, että harjujen ydinosa koostuu pintaosia karkeammasta aineksesta, jopa lohkareista. Tämä harjujen rakenteellisuus johtuu siitä, että niiden muodostumisvaiheen alussa virtausnopeus oli usein suuri ja kykeni siirtämään ja kerrostamaan suurempia kappaleita. Voimakas virtaus kulutti kivikappaleita, ja veden kuluttavan vaikutuksen vuoksi harjusoran rakeet ovat pyöristyneitä. Soran kerrostuessa hienompi aines huuhtoutui edelleen virran mukana kerrostuakseen jonnekin muualle, jossa virtaus muuttui rauhallisemmaksi.

Raekoko: 2–20 mm

harjuhiekka

Hiekka on niin sanottu lajittunut maalaji, jossa raekokojakauma on suhteellisen tasainen. Hiekkoja kerrostuu veden virtaavan ja lajittelevan toiminnan vaikutuksesta rannoilla ja jokiympäristöissä. Jääkaudella hiekkaa kerrostui valtavat määrät jäätikön sulamisjokiuomiin ja -suistoihin. Jään pinnalla muodostuneet sulamisvedet koversivat jäätikön sisään tunneleita, joissa kuohuvat kosket kuljettivat jään mukaansa kaappaamaa maa-ainesta. Virtauksen rauhoittuessa lähellä jäätikön reunaa hiekkaista ainesta kerrostui tunneliuomiin. Jäätikön sulaessa ja sen reunan vetäytyessä hiekkakerrostumat jäivät maisemaan pitkänomaisiksi harjuiksi. Jäätikön reunan edustalla jokien kuljettama hiekka puolestaan kerrostui laakeiksi suistoiksi eli deltoiksi. Hiekka- ja soramuodostumat ovat maamme parhaita pohjavesialueita.

Raekoko: 0,2–2,0 mm

lustosavi

Jäätiköltä purkautuvien sulamisvesien kuljettama hienoin maa-aines ei painunut heti pohjaan, vaan kulkeutui virtauksen mukana pitkällekin ulapalle, ennen kuin kerrostui Baltian jääjärven pohjalle. Maamme savikkoalueet ovatkin aikoinaan olleet syvän veden kerrostumisympäristöjä. Lustosavet eli glasiaalisavet koostuvat vuorottelevista vaaleista ja tummista kerroksista, joiden paksuus vaihtelee. Kerrokset muistuttavat puiden vuosilustoja: vaaleat kerrokset ovat muodostuneet kesäisin jäätikön sulamisen kiihtyessä, ja hienorakeisemmat tummat kerrokset talvisin, kun sulaminen vastaavasti hidastui.

Raekoko: < 0,002 mm

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

imatrankivet

Mellonlahden ja Vallinkosken törmissä esiintyviä erikoisuuksia ovat vaaleat imatrankivet. Ne ovat kalkkisaostumia, jotka ovat muodostuneet Vuoksen savikerrostumiin mannerjäätikön sulamisvaiheessa. Kylmät sulamisvedet lämpenivät kesäisin ja vapauttivat hiilidioksidia. Kun huokoisissa hienoaineskerrostumissa oli riittävästi hiilidioksidia ja bikarbonaattia, paikallinen ylikyllästyminen johti kalsiumkarbonaatin eli kalsiitin saostumiseen ensin pieniksi rakeiksi ja edelleen konkreetioiksi. Tuloksena syntyi erikoisen muotoisia kalkkikivimukuloita. Aikoinaan imatrankiviä myytiin matkamuistoiksi, mutta nykyisin niiden kerääminen on kielletty. Tässä vitriinissä esillä olevat kivet ovat peräisin Imatran kaupunginmuseon kokoelmista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kivilajinäytteet

amadeus-kivi

Amadeus-kivi eli granaattikordieriittigneissi on Sulkavan alueella esiintyvä monivärinen, pääosiltaan vihertävä gneissikivi. Gneissit ovat metamorfisia eli muuttuneita kivilajeja, jotka ovat syntyneet jonkin varhaisemman kiven joutuessa korkeisiin paine- ja lämpötilaoloihin. Amadeus on ollut alkujaan osa muinaista merenpohjaa, joka on joutunut mukaan vuorijonon poimutukseen noin 1900-1800 milj. vuotta sitten. Maankuoren myllerryksessä kivi on osittain sulanut, kiteytynyt uudelleen ja muuttunut juovikkaaksi suonigneissiksi. Siinä erottuvat vaaleat graniittisuonet, tummat gneissiliuskeet ja punertavat granaattimineralisaatiot. Näyttävän kirjavan tekstuurinsa vuoksi amadeusta käytetään sisustukseen, tasoihin ja monumentteihin.

Päämineraalit: maasälpä, kvartsi, biotiitti, kordieriitti, granaatti

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

PLAGIOKLAASIPORFYRIITTI

Tämä plagioklaasiporfyriitti on vulkaaninen kivi, joka on läpikäynyt metamorfoosin. Vulkaniitit eli laavakivet ovat syntyneet maan pinnalle, merenpohjaan tai purkautumiskanavaan jähmettyneestä ja kiteytyneestä laavasta. Suomen ikivanhasta kallioperästä tällaiset pintasyntyiset kivet ovat kuitenkin kuluneet pois jo aikakausia sitten, lukuunottamatta lukuisten mannerlaattojen törmäysten seurauksena syvälle maankuoreen kiilautuneita kappaleita. Nämä vanhan maankuoren kappaleet ovat korkeassa paineessa ja lämpötilassa metamorfoituneet eli muuttaneet muotoaan. Kiven hienorakeisessa perusmassassa olevat vaaleat, liistakkeiset hajarakeet eli porfyyrit ovat plagioklaasi-mineraalia.

Päämineraalit: pyrokseeni, plagioklaasi, oliviini, sarvivälke

 

karbonaattikivi

Karbonaattikiviksi kutsutaan pääasiassa karbonaattimineraaleista, yleensä kalsiitista tai dolomiitista, koostuvia kivilajeja. Niitä muodostuu tyypillisesti merissä joko saostumalla tai kalkkikuoristen eliöiden jäänteiden kerrostuessa pohjaan. Suomen vanhan kallioperän karbonaattikivet ovat useaan kertaan metamorfoituneet eli kiteytyneet uudelleen kohonneen paineen ja lämpötilan vaikutuksesta.

Päämineraalit: kalsiitti, (dolomiitti)

 

 

 

sininen kalsiitti

Lappeenrannan Ihalaisen kalsiitti eli kalsiumkarbonaatti on väriltään sinertävää marmoria. Suomen kallioperästä löytyy ympäri maan kalkkikiviesiintymiä, jotka ovat muodostuneet muinoin matalaan lämpimään mereen kerrostuneesta kalkkipitoisesta aineksesta. Sittemmin kivet ovat ehtineet käydä läpi useita muodonmuutosvaiheita ja ovat paikoin kovettuneet kauniiksi marmoreiksi. Kalsiittista kalkkikiveä käytetään useisiin tarkoituksiin, esimerkiksi raaka-aineena poltetun kalkin ja sementin valmistuksessa, teollisuudessa ja maanparannusaineena.

Päämineraalit: kalsiumkarbonaatti

gabro

Gabrot ovat tummia syväkiviä eli maankuoren sisällä sulasta magmasta kiteytyneitä kivilajeja. Niiden emäksinen koostumus vastaa basalttisia laavoja, joita purkautuu etenkin valtamerten keskiselänteillä. Gabrot ja muut emäksiset syväkivilajit ovat taloudellisesti merkittäviä, sillä ne soveltuvat hyvin rakennusteollisuuden raaka-aineeksi ja tarjoavat suuria nikkeli-kromi- sekä kupariesiintymiä. Gabro tunnetaan myös nimellä ”musta graniitti”, mutta termi on harhaanjohtava, sillä näiden kemiallinen ja mineraloginen koostumus poikkeaa toisistaan.

Päämineraalit: pyrokseeni, plagioklaasi, sarvivälke, oliviini

graniitti

Graniitti

Graniitti on syväkivilaji, eli syvällä maankuoressa magmasta hitaasti kiteytynyt kivilaji. Hitaan kiteytymisen vuoksi mineraalikiteet ovat saaneet kasvaa suurehkoiksi rakeiksi. Graniitin nimi tuleekin latinan kielen sanasta granum eli rae. Suurin osa maamme graniiteista on muodostunut noin 1900–1800 miljoonaa vuotta sitten. Graniitti on eräs kallioperämme yleisimmistä kivilajeista, ja se on julistettu kansalliskiveksemme. Graniittisissa kivissä on luonnostaan pieniä määriä uraania ja toriumia, jotka epävakaina alkuaineina tuottavat radioaktiivista säteilyä ja hajoavat radioaktiiviseksi radon-kaasuksi. Ominaisuuksiltaan graniitti on kestävää ja kovaa, ja se soveltuu hyvin rakennuskiveksi.

Päämineraalit: alkalimaasälpä, plagioklaasi, kvartsi, kiilteet

granodioriitti

Granodioriitti on graniitin kaltainen syväkivilaji, joka eroaa vain siten, että granodioriitissa plagioklaasimaasälvän osuus on alkalimaasälpää suurempi. Graniitissa puolestaan kalimaasälpää on enemmän. Granodioriitin yleisilme voi olla keskimäärin graniittia tummempi, mikä johtuu mustasta sarvivälke-mineraalista.

Päämineraalit: plagioklaasi, alkalimaasälpä, kvartsi, kiilteet, (sarvivälke)

 

 

 

graniittipegmatiitti

Erittäin karkearakeisia magmakiviä kutsutaan pegmatiiteiksi. Niiden raekoko vaihtelee, mutta kaikkein karkearakeisimmissa pegmatiiteissa yksittäisen mineraalikiteen koko voi olla jopa useita metrejä. Pegmatiitit esiintyvät tyypillisesti juonina tai linsseinä, ja niiden kemiallinen koostumus vastaa ympäröivää kivilajia. Graniittiset pegmatiitit ovat yleisimpiä. Pegmatiiteissa tavataan usein korukivilaatuista berylliä ja topaasia sekä hi-tech-metalleja, minkä vuoksi niiden hyödyntämiseen kohdistuu taloudellista kiinnostusta.

Päämineraalit: maasälpä, kvartsi, kiilteet

 

 

 

 

 

 

rapakivigraniitti

Rapakivi on eräs harvoista suomen kielen sanoista, jotka on lainattu sellaisenaan muihin kieliin. Nimi tulee kiven taipumuksesta rapautua herkästi soraksi eli moroksi. Rapakivigraniitteja tunnetaan kaikilta mantereilta, ja niistä suurin osa on syntynyt proterotsooisen eonin keskivaiheilla 1800-1000 milj. vuotta sitten. Rapakiviä tavataan Suomessa laajoina alueina, jotka edustavat muinaisten tulivuorten alaisia kiteytyneitä magmasäiliöitä. Miljoonien vuosien eroosion tuloksena ne ovat paljastuneet maan pinnalle. Rapakivet (1650-1540 milj. v.) ovat eräitä ikivanhan peruskalliomme nuorimmista kivistä. Ne on suhteellisen helppo tunnistaa 1–5 cm kokoisista, pyöreistä alkalimaasälpä-mineraalista koostuvista hajarakeista, joilla voi olla vaalea plagioklaasikehä. Rapakiveä kutsutaan siinä tapauksessa viborgiitiksi.

Päämineraalit: alkalimaasälpä, plagioklaasi, kvartsi, kiilteet

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

tiriliitti

Tiriliitti on rapakivigraniitin fayaliittipitoinen, tumma ja tasarakeinen muunnos, jonka tunnistaminen ensisilmäyksellä voi olla haastavaa tumman värin vuoksi. Sen nimi on annettu löytöpaikan eli Lappeenrannan Tirilän mukaan.

Päämineraalit: alkalimaasälpä, plagioklaasi, kvartsi, oliviini (fayaliitti), sarvivälke

mineraalien tunnistaminen

Mineraalit ovat luonnossa esiintyviä kiteisiä aineita. Kivet koostuvat mineraalirakeista ja yleisimpiä mineraaleja niissä ovat kvartsi, maasälpä ja kiilteet. Kivilajin täsmällinen määrittäminen ilman laboratoriotutkimuksia on kuitenkin usein haastavaa. Jos tutkittavan kiven mineraalikiteet ovat suuria, alustava tunnistus voidaan suorittaa kokeellisesti tutkimalla mineraalien fysikaalisia ominaisuuksia. Mineraalien tunnistamista harjoitteleva georetkeilijä voi maasto- ja kotioloissa käyttää apunaan teräspiikkiä tai puukkoa, magneettia, vanhaa sulaketta tai muuta lasittamatonta posliinikappaletta sekä suurennuslasia.

kiderakenne ja asu

Jokaisella mineraalilla on oma tunnusomainen kiderakenteensa. Kiderakenne määrittää sen, millaiset pintamuodot ovat mineraalikiteelle mahdollisia. Kiteytymisen aikaiset olosuhteet määrittävät kuitenkin, millaisia pintamuotoja kiteelle voi kehittyä. Omamuotoinen kide on sellainen, joka on saanut kehittyä täydellisesti oman kiderakenteensa mukaiseksi. Kansanomaisesti saatetaan tällöin puhua kristallista. Täysin omamuotoiset kiteet ovat kuitenkin luonnossa suhteellisen harvinaisia. Mineraaleja voidaan silti tunnistaa niiden asun eli ulkonäön perusteella, sillä asu voi usein kuvastaa mineraalin kiderakennetta. Esimerkiksi levymäiset tai suomumaiset kiteet ovat tavallisesti kiillemineraaleja.

kovuus

Kovuus on usein hyvä tuntomerkki. Mineraaleja tunnistettaessa voidaan käyttää apuna Mohsin 10-kantaista kovuusasteikkoa, jossa 1 = pehmein (talkki) ja 10 = kovin (timantti). Asteikossa ylempänä oleva mineraali naarmuttaa alempana olevaa, ja saman kovuiset naarmuttavat toisiaan. Kovuuden määrittämisessä voidaan käyttää apuna puukkoa tai teräspiikkiä (K = 5,5) tai rautanaulaa (K = ~ 5). Apuväline ei kykene naarmuttamaan itseään kovempaa ainetta. Kvartsia kovemmat mineraalit (K > 7) ovat yleensä jalokiviä tai puolijalokiviä.

Mohsin asteikko

10 timantti
9 korundi
8 topaasi
7 kvartsi
6 maasälpä
5 apatiitti
4 fluoriitti
3 kalsiitti
2 kipsi
1 talkki

väri ja viiru

Mineraalin väri on usein avuksi tunnistuksessa, mutta yleisesti ottaen se on heikko tunnistuskeino, sillä sama mineraali voi esiintyä eri väreissä. Viiru tarkoittaa mineraalin jauheen väriä, ja se on merkittävä tunnistuskeino etenkin malmimineraaleissa. Viiru saadaan naarmuttamalla mineraalia lasittamattomaan posliiniin, kuten vanhaan sulakkeeseen. Malmimineraalit (oksidit ja sulfidit) antavat voimakkaan värisen tumman viirun, kun taas muilla mineraaleilla se on yleensä vaalea. Silikaateilla viiru onkin yleensä harmaa tai vihreä, mustilla malmimineraaleilla puolestaan musta, ruskea tai punainen.

magneettisuus

Yleisimmistä mineraaleista ainoastaan magnetiitti on aina voimakkaasti magneettinen. Magneettisuus onkin tärkeä tunnistuskeino erotettaessa magnetiitti muista malmimineraaleista. Magneettikiisu puolestaan on toisinaan magneettinen. Rautameteoriitit ovat hyvin usein magneettisia. Magneettisuus voidaan todeta magneetilla.