Sivulla pääset sukeltamaan Saimaa Geoparkin tarinoiden maailmaan. Tarinoita lisätään kesän ja syksyn aikana.

SULKAVA

Sulkavan suuret soutukisat eli Partalansaaren ympärisoutu

Kauko ihaili jo lapsena Partalansaaren kauneutta. Pienenä poikana hän oli nuottarannassa kuullut tarinan, että joku oli soutanut Partalansaaren ympäri. Aikaa matkaan oli mennyt auringonlaskusta auringonnousuun. Asia jäi poikaa askarruttamaan, sillä saari oli suuri ja kesäinen yö lyhyt.
Vanhempana venemestari Kauko Miettinen pohti, oliko lapsena kuultu tarina tosi. Hän oli myös huolestunut isoisältä opitun veneentekotaidon ja puuvenekulttuurin säilymisestä seuraaville sukupolville. Ajatukset eivät antaneet rauhaa ja niinpä hän päätti järjestää kisat selvittääkseen, kauanko saaren kiertäminen soutaen vie aikaa. Saadakseen ihmisiä kisaan, lupasi Kauko lahjoittaa voittajalle veneen.

Kaukon unelma toteutui. Ensimmäiset kisat järjestettiin vuonna 1968 nimellä Sulkavan suuret soutukisat eli Partalansaaren ympärisoutu. Tapahtuma oli alkulaukaus jo yli 50 vuotta järjestetyille Sulkavan suursouduille.
Heinäkuussa järjestettävään tapahtumaan saapuu vuosittain tuhatpäinen joukko puuvenesoudun ystäviä, jotka osallistuvat Suomen suurimpaan soututapahtumaan.

LAPPEENRANTA

Sormuskivi

Se on se kivi. Se joka halkaisee rajan idän ja lännen välille. Se kivi, jonka Venäjän keisari ja Ruotsin kuningas määräsivät satoja vuosia sitten kuuluvaksi lähemmäksi Pietaria kuin Tukholmaa. Sama kivi, jota Saimaan kanavan myöhemmät rakentajat eivät tohtineet louhia vaan rakensivat sen matalalle sivulle portaat. Herrasväki nousi niitä pitkin kiven tasaiselle laelle ja ihaili huipulta avautuvaa maisemaa järvelle. Portaat olivat paikallaan niin kauan kunnes eräs isäntä humalapäissään ja toisten yllytyksestä ajoi hevosensa lohkareen päälle. Monen yrityksen jälkeen tämä onnistui ja elikko saatiin vielä sieltä alaskin. Mutta tapaus kulkeutui viranomaisten korviin, käräjät käytiin ja portaat määrättiin purettaviksi.

Se oli se sormuskivi. Kun sen päälle joskus ensimmäisiä kertoja kiivettiin, lohkareen laelta löydettiin sormi, jossa kimmelsi sormus. Kukaan ei osannut kertoa, kenen ruumiista oli sormi kirvonnut. Oliko lintu sen noukkaissut jostakin mukaansa ja pudottanut kiven yli lentäessään? Vai oliko kiven päällä käyty hurja taistelu sormuksenkantajan ja jonkun toisen välillä?

Ajat olivat tuolloin levottomat.

Sen kiven juurella tavattiin, juhlittiin ja sieltä lähdettiin sotimaan, kun aika oli. Sen lähelle nousi kirkko, jonka erinomaisuutta yli-innokas lukkari julisti kellojensoitolla siinä määrin, että lähistöllä asuvien hermot olivat tiukoilla. Niin suurta oli lukkarin rakkaus kirkkoaan kohtaan, että ei malttanut laskeutua kellotornistaan edes tarpeilleen. Joutsenossa kerrottiin tuolloin monia tarinoita paskakirkosta.

Kirkon laelle pystytettiin muhkea risti, jota koristi timantti. Viimeisimmän sodan aikana kirkon torni murskaantui ja sen mukana katosi myös risti aarteineen. Lähistön sankarivainajien maalta sitä on kaivettu ja etsitty, mutta turhaan. Timantti on vaipunut unohduksen hämärään.

Mutta legenda kertoo, että timantti vielä joskus ilmestyy yhdessä sormuksen kanssa. Ehkäpä kuin taikaiskusta jonkun eläväisen sormeen.

Lähde: Heikki Piiparinen (2010), Tarinoita Etelä-Karjalasta

RUOKOLAHTI

Tässä historiatietoa Ruokolahti -seuran myymästä ruutuvaipasta:

Kirjava ku tikka, leveä ku lehmännahka, sanonta Sakkolasta

Ruutuvaippa on toimikkainen, musta-valkea ja paksuksi vanutettu katevaippa, joka on ominainen savo-karjalaiselle alueelle. Laajalla alueella Savo-Karjalassa asuttiin 1800-luvun lopulle asti savupirteissä ja nukuttiin penkeillä ja lattialla. Tarvittiin lämmin peite, joka pystyttiin itse valmistamaan. Sellainen oli itäsuomalainen, saran tapaan vanutettu vaippa, joka oli täysruutuinen, tasaruutuinen ja sidokseltaan toimikas. Se oli valmistettu luonnon väreillä, mustalla valkoisella ja harmaalla. Jossain saatettiin käyttää myös punaista väriä.

Länsi-Suomessa, joka oli varakasta seutua, kudottiin omavaraistalouden aikaan monenlaisia kuviollisia peitteitä. Peerinteisen vaipan teko unohtui 1900-lukuun mennessä uudempien mallien tullessa käyttöön. Pisimpään katevaippoja kudottiin Karjalan kannaksella ja Kaakkois-Savossa.

Istuu ko Muolaa morsei vaippa sylis

”Tyypillinen savokarjalainen kapiopeite oli täysvillainen ruutuvaippa, jollaisia ilmeisesti jo muinaiskarjalaiset kutoivat. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ruutuvaippa oli karun asiallisella tavalla tyylikäs ja kaunis, kuten hirsinen tupakin”, kirjoitti Toini-Inkeri Kaukonen.

Ruudullinen vaippa kuului talontyttärien perintö- ja myötäjäisvaatteisiin. Vaippaa käytettiin, kun morsian astui miehelään tullessaan uuteen kotiin. Vaippa laitettiin papin istuimelle lämmittämään. Tai sitä käytettiin pakkasessa kirkkoreessä ja ruumispeitteenä. Vaippa oli hyvä lämmike myös aitassa nukuttaessa.

Vaipan arvo oli lähes lehmän hintainen. Tämä käy esille vuonna 1789 Kangasniemellä tehdyssä perunkirjassa. Vaipan kestoiäksi arveltiin 100 vuotta.

Kalevalan sanoin: Lämmin paita liinainenkin oman äitin ompelema, vilu vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä.

Kapea on kasakan vaippa kahden katteeksi, sanottiin Antreassa

Tämä sanonta oli varoitus tyttärelle, ettei menisi rengin kanssa naimisiin. Vaipan kokoon vaikutti varallisuus, villaa tarvittiin isoon vaippaan paljon ja se on ollut arvokasta myös entisinä aikoina. Inkerissä annettiin neuvo, että viruta jalkojas se` verra, mikäli vaippaa piisajaa. Eli kehoteltiin elämään omien varojen mukaan.

Vanhastaan vaipassa oli kolme piedintä, eli se oli kolmipistyinen, kolmen kankaan levyinen. Entiseen aikaan kangaspuut olivat kapeita, niinpä kudottava kangaskin oli kapea. Nämä peräkkäin kudotut pietimet liitettiin toisiinsa ompelemalla. Varakkaan talon tyttären vaipassa saattoi olla neljä, jopa viisikin pistyä, jotka ommeltiin yhteen lujalla pellavarihmalla.  Tämä tieto on Kirvusta.

Kivennavalla vaippa voi olla 2,5 metriä kanttiinsa. Vaipan koko vaihteli paikkakunnittain. Ruokolahdella Toini-Inkeri Kaukonen mittasi vaipan kooksi 245 x 180 cm.

Vanhastaan vaipan lankoja ei kerrattu, vaan käytettiin paksuksi ja kieräksi kehrättyä lankaa. Vanutus lisäsi vaippojen lämpimyyttä ja kestävyyttä.

Ruudun koko vaipassa on kahden tai kolme sormen levyinen, tai sitten 3 – 5 cm. – Ruokolahdella muistettiin, että eri talojen vaipoissa ruutujen koot vaihtelivat, sanottiin Kaukosen kirjassa.

Ruokolahdella ja Rautjärvellä kapiovaippoja oli käytössä vielä 1910 – 20-luvuilla, jopa talvisotaan asti. Lampaiden pidon vähetessä vaippojen teko jäi vähitellen unholaan. Samoin vanupeittojen yleistyminen vähensi vaippojen tarvetta. Peittoja sai ostaa kaupoista valmiina. Naiset ryhtyivät kutomaan puolivillaisia lankatäkkejä eli kuderipsipeitteitä, joita ennen pidettiin lähinnä hevosloimina.

Monta nimeä

Tällä kudonnaisella on monta eri nimeä: katevaippa, katenuttu, ruutuvaippa, toimikasvaippa. Vaippa on itäsuomalaiseen kulttuurin hyvin vanhaan kerrostumaan kuuluva esine, josta on sanottu sen olevan erämaatalon arvo-omaisuutta.

Vaippaa on arvioitu jopa 2000 vuotta vanhaksi kudonnaiseksi, joka on germaanista alkuperää. Toimikassidosta on todettu vanhemmalta rautakaudelta alkaen Skandinaviassa, jonne sen arvellaan tulleen kaupan välityksellä antiikin Roomasta. Muita esihistorialliseen aikaan kuuluvia pohjoismaisia nykyaikaan säilyneitä tekstiilityötapoja ovat muun muassa lautanauhakudonta, verkkovyötekniikka eli viitelöinti ja neulakinnastekniikka.

Ruokolahden ruutuvaippa

Eija Auvinen on koonnut tietoa Ruokolahden ruutuvaipasta. Vuonna 1975 Keskustanaiset järjestivät Ruokolahti-markkinoilla näyttelyn kodin vanhoista tekstiileistä. Näyttely herätti ihastusta, totesi Auvinen. Seuraavana vuonna Toini-Inkeri Kaukonen saapui pitämään markkinoiden pääjuhlaan esitelmän karjalaisista tekstiileistä. Uudelleen pystytetyn näyttelyn esineet kuvattiin ja luetteloitiin Museoviraston arkistoon.

– Tämä teidän kannattaa hyödyntää, oli Kaukonen lausunut esillä olleesta vaipasta.

Parin viikon kuluttua kunnan matkailulautakunta järjesti kilpailun, jossa etsittiin Ruokolahdelle sopivaa matkamuistoa. Kaija Karhunen muisti Kaukosen kehotuksen ja kutoi mallin mukaisen vaipan voittaen työllään koko kilpailun. Karhunen luovutti vaipan tekijänoikeuden Ruokolahti-Seuralle, joka sai Annikki Sihvosen kutomaan vaippoja seuran nimiin. Alussa vaippoja myytiin Aini Haikalan kotona.

Vuodesta 1992 vaippoja on kutonut Airi Ruokonen. Vaippoja on myytävänä kesän aikana museolla ja ympäri vuoden Eukonpuodissa osoitteessa Rasilantie 57.  Vaippoja on vuosien saatossa kudottu paljon yksityiskäyttöön lahjaksi tai itselle muun muassa kansalaisopiston kudontaryhmissä.

Lopuksi

Martin Lönnebo on sanonut, autuaita ovat kutojat, jotka seuraavat sisäistä kaipuutaan, he kutovat siipiään. Vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen saatossa moni vaippa on valmistunut taitavien naisten valmistamina. Vaippoihin on kudottu elämän koko kirjo, surut ja ilot sekä siunaus vaipan käyttäjälle.

Airi Ruokonen

Lähde: Toini-Inkeri Kaukonen, Itse tuon sanoiksi virkki III

(Kesäisin ruutuvaipan voi ostaa Ruokolahden museolta, Eukonpuodista Ruokolahden ruutuvaipan voi ostaa ympäri vuoden. Puh: +358 50 322 2568, eukonpuoti@gmail.com

Rasilantie 57, 56100 Ruokolahti)

Noita

Noita tärisee, kasvot irveessä se päästelee kireiden huultensa välistä outoa mölinää. Ovatko sanoja, jos ovat, en niitä tunne. En uskalla mennä aivan tuota lähelle. Naiset yrittävät estää noitaa vahingoittamasta itseään. Saavat pitää aika kovaa kiinni. Sormien päistä niiltä katoaa jo veri. Mies seurailee toimeliaan näköisenä mutta mitään tekemättä taustalla. Hieroo tummaa päänahkaansa ja antaa joitakin ohjeita liinahuntuisille. Tuskin ehtivät kuuntelemaan. Noidan jalat potkivat villisti ilmaa, selkä taittuu kaarelle ja ilmoille kajahtaa pahanoloisia, lyhyitä kiljaisuja. Se on kuin jokin kumma lintu, sätkii ja yrittää nousta siivilleen.

Tätä kestää aikansa. Sitten mies huomaa, että eivät naiset kykene kohta enää pitämään pyristelevän noidan vanhaa vartta. Ryhtyy vihdoin toimeen ja ottaa tämän jaloista kiinni. Ärähtää jotakin minulle, mutta sanat katoavat kauaksi järvelle. Minua alkaa itkettää. Taistelen kyyneleitä ja pelkoa vastaan. Sitten äkkiä noita näyttää menettäneen tajuntansa. Naisten ote kirpoaa. Myös mies irrottaa kätensä.

Noita lepää puoliksi selällään kalliolla ja sen raajat nytkähtelevät pienesti. Naisten pyhävaatteisiin on tarttunut kallion pinnalla ollutta jäkälää ja läheisistä puista pudonneita lehtiä. Korjailevat huivejaan, mies käskee meitä kaikkia kauemmaksi. Siinä noitaa tuijottaessa näyttää kuin sen ohuissa, vanhuuden kuivattamissa jaloissa olisi hidasta, ryömivää liikettä.

Ruokolahdella sijaitsevat Kolmiköytisienvuoren kalliomaalaukset on maalattu n. 5 000 eaa. Maalaukset ovat heikosti näkyvissä, mutta niistä on erotettavissa viisi ihmishahmoa. Kyseessä saattaa olla kuvaus rituaalimatkasta, jossa noita vaipuu transsiin häntä saattavan seurueen läsnä ollessa. Maalauksesta voidaan erottaa ihminen, joka on alaruumiistaan muuttunut tai muuttumassa käärmeeksi.

-Lähde: Sulo Siitonen (1997), Retkeilijäin Ruokolahti-

Kumma kivi

Ilta oli mennyt kylillä vähän pitkäksi. Mutta tarkoituksella. Oltiin värjötelty kaupan kulmalla sen aikaa että Ketonen oli tullut ovella räpläämään lukkoa kiinni. Näki meidät ja huikkasi että mitäs pojjat. Mitäs tässä kun ei ennenkään. Eki oli vetänyt oikein kunnon mällin fillaritelineen pintaan. Se jäi siihen roikkumaan vähän kuin tippukiveksi. Onneksi Ketonen oli jo häipynyt näkyvistä.

Pyörittiin vielä hetki ja otettiin sitten suuntaa kivelle. Oli sovittu että mennään sinne hämärissä. Ukko sitä oli kehottanut. Sanonut että jos pimeän tultua sinne menette ja teette kuten käsken niin kuulette kyllä. Me siitä muuta ymmärretty kuin että näitä asioita ei valoisassa tehdä. Hämärän juttuja. Niin kuin ukon tarinat kiven koputtajista.

Eki polki etunenässä kuten aina. Sillä oli kiire. Me tultiin Maken kanssa vähemmällä tohinalla. Ekin puseron punainen helma lepatti edessämme. Tuulenpuuska tarttui myös ympärillä oleviin kuusiin. Niiden suhinaan eksyi varisten rääkynää.

Mitä lähemmäksi kiveä tultiin sitä enemmän alkoi pelottaa. Tai ainakin aloin epäillä oliko tässä tolkkua. Ukon tarinat kyllä tiedettiin. Taidatkos olla jo vetelänä, Eki hörötti ja huomasin pienen virneen myös Maken naamalla. Heitettiin pyörät polun penkalle, kepit tarakalta käteen ja minä ryntäsin kärkeen. Ajattelin että minä sitten. Kestäkää kyydissä jos pystytte.

Aina se oli yhtä outo näky. Valtava kivijärkäle eikä kiinni oikein missään. Ja sen päällä vänkyräinen puu joka on kourillaan kiinni ropoleisen kallion pinnassa. Heiluttaa korkeuksiin kohoavia sarviaan. Puhaltaa suustaan ikiaikaisia höyryjä.

Jäin seisomaan paikalleni, vähän kuin kunnioittavan etäisyyden päähän. Vaalea hämärä oli laskeutunut. Puristin kourassani kepin pintaa. Se tuntui pehmeältä.

Eki ryntäsi ohitseni ja alkoi saman tien jyskyttää omalla koivuseipäällään kalliota. Kulki tiuhaan askeltaen kiven ympäri ja iski, iski, iski. Vähän sinne sun tänne. Make seisahtui lohkareen juurelle ja muistutti meille ukon ohjeet. Iskut piti kohdistaa tarkkaan paikkaan. Seitsemän ja puoli senttiä kiven ja alustan kosketuspinnasta kohti pohjoista.

Ensimmäiset kumahdukset täyttivät tienoon. Jostakin rasahti jotakin raskasta lentoon. Löimme ensiksi kukin omassa rytmissä, sitten yhdessä samaa tahtia tavoitellen. Patam-patam-patam. Kaiku nousi kiven päällä kököttävän männyn latvuksiin ja singahti sieltä kuin ulvahtaen läheiseen metsään. Patam-patam-patam.

Tummat varjot kasvoivat sitä myöten kun voima iskuistamme alkoi huveta. Pimeys vähän kuin nielaisi meidät syliinsä. Eki heitti ensimmäisenä keppinsä pois, sitten minä. Sanoi että ukon jorinat. Make jatkoi meistä vähän syrjässä hakkaamistaan. Kumahdukset kuuluivat nyt vaimeampina. Vähän kuin tulisivat jostakin eivätkä vain kulkeutuisi jonnekin. Olin tätä sanomaisillani Ekille kun huomasin Maken kalvakkaat kasvot takanani. Patam-patam-patam, kuului jostakin syvältä, kiven sisältä.