Saimaalla on eletty tuhansia vuosia
Eläimistö
Saimaa Geoparkin vesistöalueella on edustavaa selkävesien eläinlajistoa. Linnuston tyyppilajeja ovat kuikka (Gavia arctica) ja koskelot (Mercus) sekä lokkilinnut (Laridae). Viime vuosina on erityisesti laulujoutsen (Cygnus cygnus) runsastunut. Alueella pesii useita kalasääskiä (Pandion haliaetus). Nuolihaukka (Falco subbuteo) pesii rantojen ja saarien harvoissa männiköissä. Kalliojyrkänteillä puolestaan voi tavata uhanalaisen huuhkajan (Bubo bubo). Pikkulinnuston erikoisuuksiin kuuluu Etelä-Savon maakuntalintu kuhankeittäjä (Oriolus oriolus).
Alueella esiintyy myös valkohäntäpeuraa (Odocoileus virginianus) ja metsäkaurista (Capreolus capreolus), jotka ovat hyötyneet viime vuosien vähälumisista talvista. Villisika (Sus scrofa) on levittäytymässä alueelle rajan yli Viron ja Venäjän puolelta.
Suurpedoista karhun (Ursus arctos) kanta on voimakkain. Lisäksi alueella on vakaa ilveskanta (Lynx lynx). Satunnaisesti tavataan myös susia (Canis lupus) ja ahmoja (Gulo gulo). Itäistä lajistoa edustavat liito-orava (Pteromys volans) ja valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos).
Saimaa Geoparkin kalalajistoon kuuluu mm. äärimmäisen uhanalainen saimaannieriä (Salvelinus alpinus). Laji lisääntyy luonnonoloissa varmuudella vain Kuolimojärvessä. Muita uhanalaisia kaloja ovat vaarantunut vaellusiika (Coregonus lavaretus lavaretus) sekä silmälläpidettävä järvitaimen (Salmo trutta). Järvilohi (Salmo salar m. sebago) on luokiteltu luonnosta hävinneeksi, koska sen kanta on istutusten varassa.
Mammuttien matkassa
Muinaisten maaperäkerrostumien sisältämästä siitepölystä ja säilyneistä kasvinosista tiedämme, että edellisien jääkausien välisen lämpimän jakson, Eem-vaiheen aikana noin 130 000–120 000 vuotta sitten eteläisen Suomen kasvillisuus muistutti nykyistä Keski-Euroopan kasvillisuutta, ja havumetsät ulottuivat Jäämerelle saakka. Siispä tuolloisen eläimistönkin on täytynyt olla vähintään yhtä runsas ja monipuolinen kuin nykyisin. Eem-vaiheen aikaiseen Euroopan faunaan tiedetäänkin kuuluneen eksoottisia suuria nisäkkäitä, kuten metsänorsu, jättiläishirvi, villasarvikuono ja luolaleijona.
Meillä muinainen mannerjäätikkö kuitenkin kulutti ja mylläsi maankamaran pintaosia kymmenien tuhansien vuosien ajan niin, ettei ajalta ennen jäätiköitymistä ole säilynyt juurikaan todisteita muinaiseläimistä. Yksittäisiä jäännöksiä on kuitenkin löytynyt. Yleisimpiin löytöihin kuuluvat villamammutin poskihampaat ja luiden kappaleet. Suomen alue ei suinkaan ollut täysin jään peitossa koko Veiksel-kauden ajan, vaan välillä oli tuhansien vuosien leudompia jaksoja. Mammuttien arvellaan vaeltaneen tuolloin jäätikön edustan laajoilla puuttomilla aroilla.
Itä-Lapista Soklin suoalueelta on löytynyt varhais-Veikseliin kuuluva, erittäin harvinainen orgaaninen järvikerrostuma, josta on löydetty kasvifossiilien lisäksi muun muassa tunturisopulin hampaita. Löytö ajoittuu noin 94 000 vuoden taakse. Näiden sekä yksittäisen villipeuran sarvipalan ja mahdollisesti Eemin aikaisen majavapadon jäänteiden lisäksi Suomesta ei tunneta juurikaan merkkejä eläimistä ennen jäätiköitymistä tai sen aikana. Todisteita mammuttiaron suurista nisäkkäistä on kuitenkin löytynyt Tanskaa ja Norjaa myöten, joten niitä on todennäköisesti kuulunut myös Etelä-Suomen eläimistöön. Toistaiseksi löydöt kuitenkin puuttuvat.
Jääkauden jälkeen
Mannerjäätikön sulaessa ja kasvillisuuden vallatessa maa-alaa saapuivat meille ensimmäiset eläimet ja niiden perässä myös ihminen noin 11 000 vuotta sitten. Faunatutkimusta hankaloittaa Suomen arkeologisen tutkimuksen erityispiirre: happamassa maaperässämme edes luu harvoin säilyy tuhansia vuosia maatumatta. Poikkeuksena on kuitenkin palanut luu, ja muinaissuomalaiset ovatkin onneksemme jättäneet nuotio- ja pyyntipaikoilleen toisinaan suuriakin määriä saaliseläinten palaneita luunsiruja. Niinpä arkeologisten löytöjen ansiosta Suomen jääkauden jälkeinen varhainen saaliseläimistö tunnetaan jo suhteellisen hyvin.
Vanhimmilta asuinpaikoilta tehtyjen luulöytöjen perusteella pääasiallisesti on pyydetty hirveä, majavaa ja hylkeitä, mutta myös villipeuraa, jänistä, kettua ja näätää. Hirvi on yksi kuvatuimmista kohteista etenkin Kaakkois-Suomen säilyneissä kalliomaalauksissa, ja sen merkitys saaliseläimenä onkin ollut kivikautisella Saimaalla suuri. Myös majavakanta oli hyvin runsas. Majava olikin tärkeimpiä riistaeläimiämme esihistoriasta aina 1800-luvulle, jolloin se turkiskaupan lisääntyessä hävitettiin sukupuuttoon. Varhaisin kesytetty eläin oli koira, joka saapui jo ensimmäisten ihmisten mukana. Tuolloinen koira muistutti nykyisiä pystykorvia ja lapinkoiria. Linnuista pyydetyimpiä olivat varhaisella kivikaudella erityisesti kuikat, kun taas varhaisten metsäkanalintujen pyyntijätteitä on löytynyt eniten sisämaasta.
Litorinamerivaiheen alussa noin 9000 vuotta sitten riistalajistoon ilmestyivät karhu ja orava, jotka levisivät luultavasti sekametsien yleistyessä lämpimän ilmastovaiheen alussa. Samalta kaudelta ovat peräisin myös varhaisimmat merkit saukosta. Linnustuksen merkitys vaikuttaa kasvaneen noin 6000 vuotta sitten, ja samalla arkeologisissa löydöissä yleistyvät metsäkanalintujen luut. Yleisesti ottaen eläinlajisto vaikuttaa monipuolistuneen nopeasti Litorinavaiheen aikaisella lämpökaudella. Kivikauden lopulla metsälajistossa ei tapahtunut enää suuria muutoksia, mutta esimerkiksi villipeura näyttää kadonneen tyystin. Suomen väkiluku pieneni huomattavasti myöhäisneoliittisella kivikaudella, mikä joidenkin tutkijoiden mukaan oli seurausta liikapyynnin aiheuttamasta riistaeläinten vähenemisestä.
Norppa, jääkauden jäänne
Saimaan alueen vesistöissä elää ainakin muutamia eläinlajeja, jotka on tulkittu ns. jääkautisiksi reliktilajeiksi. Tällä biologisella käsitteellä tarkoitetaan sellaista lajia, joka on aiemmin ollut laajalle levinnyt, mutta kohdannut sittemmin suuria muutoksia ympäristössään ja esiintyy enää suhteellisen suppealla alueella. Seudun epäilemättä tunnetuin jääkautinen reliktilaji on saimaannorppa. Norppa oli pohjoisen Itämeren ensimmäinen merinisäkäslaji jääkauden loppuvaiheessa. Norppa on kestänyt hyvin muinaisen Itämeren vaihteluja suolaisen ja makean välillä, mikä osoittaa sen olevan erinomainen sopeutuja. Mannerjäätikön reunan ollessa nykyisen Saimaan alueella sen edustalla lainehti Baltian jääjärvi, ja kuivaa maata oli paljastunut vasta vähän. Maankohoaminen ja merenpinnan asteittainen lasku aiheuttivat Saimaan kuroutumisen itsenäiseksi järveksi noin 11 000 vuotta sitten. Arvellaan, että tällöin paikallinen Itämeren norppapopulaatio jäi eristyksiin Kaakkois-Suomen vesistöihin. Mahdollista on, että norppa on aikoinaan esiintynyt laajallakin alueella Suomen kuroutuneissa sisävesissä. Muita jääkautisia eläinreliktejä Vuoksen vesistöissä ovat esimerkiksi järvilohi, härkäsimppu, kilkki sekä valkokatka.