Saimaan vehreät metsät ja kirkkaat vesistöt
Vesistöt
Saimaa Geoparkin alueella suurimpia järvialtaita ovat Luonteri, Lietvesi, Yövesi ja Suur-Saimaa. Yöveden kaakkoiskulmaan sijoittuu Saimaan syvin kohta (82 m). Veden laatu on pääosin erinomainen. Vedet ovat niukkaravinteisia ja vähähumuksisia.
Alueen vesistömaisemaa leimaavat pohjoisosassa lukuisat kalliosaaret ja -jyrkänteet, eteläosassa hiekkaharjut ja -rannat. Kallio- ja maaperä ovat maisemallisesti voimakkaasti suuntautunutta, mikä johtuu ruhjevyöhykkeiden linjoista ja mannerjään toiminnasta. Rannat ovat yleensä karuja ja suojaisissa lahdissa esiintyy runsaitakin järviruokokasvustoja. Veden kirkkautta ja karuutta kuvaavat pohjalehtisten vesikasvien, kuten lahnaruohot (Isoëtes), nuottaruoho (Lobelia dortmanna) ja raani (Littorella uniflora), esiintyminen.
Metsät ja kasvillisuus
Maisemaa hallitsee metsä. Alueen maa-alasta lähes 90 % on metsätalousmaata. Metsistä vähän yli 40 % on mäntyvaltaisia ja reilu kolmasosa kuusivaltaisia. Loppu viidennes metsistä on lehtipuuvaltaisia. Metsien kasvu alueella on parhainta koko Suomessa. Alueelta löytyy myös harvinaisia luontotyyppejä, kuten harjujen rinteiden paahdeympäristöjä, vaihettumis- ja rantasoita, lähteitä ja lähdesoita, boreaalisia luonnonmetsiä, jalopuumetsiä, metsäluhtia sekä puustoisia soita.
Saimaan alue kuuluu eteläboreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Kasvistossa on runsaimmin itäisiä ja eteläisiä aineksia. Itäinen lajisto suosii mantereista ilmastoa. Alueella kaskettiin vielä niinkin myöhään kuin 1930 luvulla ja sen jäänteenä tavataan kaskiahojen kasvistoa kuten hirven- ja peurankello ((Campanula cervicaria ja C. glomerata), ruusuruoho (Knautia arvensis) ja pukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Saaristossa kaskeamisen ja laidunnuksen jäljet näkyvät runsaina lehtisekametsinä. Rehevimmillä paikoilla esiintyy myös metsälehmusta (Tilia cordata).
Harjusaarten kasvillisuus on karua ja metsät pääasiassa mäntykankaita. Kasvilajistoon kuuluu sekä tyypillisiä harjukasveja, että harvinaisia lajeja kuten hietaneilikka (Dianthus arenarius, syn. D. borussicus), kangasajuruoho (Thymus serpyllum) ja kangasvuokko (Pulsatilla vernalis).
Suomen metsät jääkauden jälkeen
Veiksel-jääkauden päättyessä ilmasto alkoi lämmetä nopeasti noin 11 200 vuotta sitten. Jään alta vapautuneita maa-alueita peitti aluksi harva ruohosto, jonka tilalle saapui pian tundrakasvillisuus varpuineen. Jäätikön reunan yhä etääntyessä pohjoiseen tundralta alkoi kuitenkin vallata alaa kangaskasvillisuus, ja ensimmäisenä puuna Suomeen levisi vaivaiskoivu. Sitä seurasi muita puuvartisia kasveja, joihin kuuluivat kataja, pihlaja, haapa, pajut ja koivut. Suomen varhaiset metsät olivatkin koivuvaltaisia lehtimetsiä. Mänty levisi meille kaakosta noin 9000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin syntyivät Tanskan salmet, ja jatkuvan maankohoamisen myötä Suomen rantaviiva alkoi vähitellen saada nykyisen muotonsa, joskin se oli vielä Pohjanmaan alueella jopa sata kilometriä sisämaahan päin. Jäätikön rippeitä oli jäljellä enää Ruotsin ja Norjan pohjoisosien vuoristoilla.
Jääkauden jälkeen Suomen alueella elettiin erityisen lämmintä ilmastovaihetta, atlanttista lämpökautta noin 9000–5000 vuotta sitten. Tuolloin Etelä-Suomessa vallitsi nykyisen Keski-Euroopan ilmasto. Kauden alussa kasvillisuus alkoi muuttua entistä tiheämmäksi, ja ensimmäiset varsinaiset seka- ja mäntymetsät muodostuivat. Leppä yleistyi räjähdysmäisesti. Vähitellen jalot lehtipuut, kuten pähkinäpensas, jalava, lehmus ja tammi runsastuivat ja levisivät aina Oulun korkeudelle saakka.
Kuusi on meillä suhteellisen nuori tulokas, joka oli saavuttanut nykylevinneisyytensä vasta lämpökauden lopussa. Jakson lopulla ilmasto alkoi vähitellen viilentyä, ja metsämme muuttuivat havupuuvaltaisemmiksi. Tammi- ja pähkinäpensasmetsät katosivat ja lehtimetsävyöhyke siirtyi etelämmäksi. Kosteus lisääntyi, ja turvesoiden kehitys voimistui etenkin Lapissa. Kasvilajistossa ei tämän jälkeen ole tapahtunut enää suuria muutoksia. Ilmasto alkoi jälleen leudontua ajanlaskumme alusta lähtien ja saavutti huippunsa 1200-luvulla. Parinsadan vuoden lämpimämpää vaihetta seurasi kuitenkin nopea viileneminen, jota kutsutaan keskiajan pieneksi jääkaudeksi.